Ateena oli kiva, kiireinen, kaunis ja täynnä hyvää ruokaa. Kaupunkilomaksi meidän retkue oli hieman liian pitkä, tai matkaopaskirjamme oli hieman liian suppea kertomaan kaupungin ulkopuolen ihanuuksista. Meidän olisi ennen reissua täytynyt ottaa enemmän selvää siitä, mihin kaupungista kannattaa karata ainakin yhdeksi päiväksi. Mutta jälkeenpäinhän on helppo viisastella, ja toisaalta sama aika Roomassa olisi hujahtanut vasta omaan kotikortteliin tutustellessa.
Akropolis oli myös yllätys, se todellakin hallitsee koko keskustan kaupunkikuvaa. Temppelin rauniot ovat suorastaan majesteetilliset iltavalaistuksessaan ja saavat poloisen pikkupartikkelin ihmettelemään omaa pienuuttaan ja mitättömyyttään tässä maailmassa.
Liikenne oli Välimeren tyyliin aika hurjaa, mutta siitä selviää hengissä jos pää kääntyy olkapäillä 360 astetta ja omaa pettämättömän kuudennen aistin. Autonvuokraaminen tuossa kylässä olisi ollut jokseenkin tarpeetonta, koska koko loma olisi kulunut parkkipaikkaa etsiessä.
Mihinkään hankaluuksiin emme törmänneet, iltaisin ravintoloissa katukauppiaat voivat olla hetkittäin rasittavia, mutta yleensä tarjoilijat toimittavat heidät pois. Koko reissun aikana näimme yhden selvästi humalaisen ihmisen kadulla, mutta muuten alkoholin suurkuluttajat puuttuivat katukuvasta. Kerjäläisiä oli jonkun verran, mutta turistikauden ulkopuolella liikkuessa sekin oli varmaan vähän lievempää.
Joka paikassa pärjäsi englannilla, aivan pienimmistä laitakaupungin kioskeista lähtien. Tv-ohjelmia ei ole ylipuhuttu kreikaksi, joten se on liene yksi syy siihen, että väki taitoi englannin kielen. Ruoka oli yksikertaista ja julmetun hyvää. Kolmen ruokalajin illallinen viineineen maksoi keskimäärin 40-50 euroa, ja sen jälkeen oli tarvetta rullatuolille ja lämpimälle vuoteelle.
Minä pidin Ateenasta jopa hieman enemmän kuin Italian kaupungeista. Koska kuitenkin matkoilla yleensä minä hoidan puhumisen niin natiivien kielitaito oli mainio juttu.
perjantai 27. marraskuuta 2009
viimeisiä viedään
Viimeinen päivä seurasi ohjelmaltaan hyvin paljon edellisiä, ensin kävellään itsemme puhki, sitten napataan pikkuriikkiset päiväunet ja tunnin elpaamisen jälkeen kävellään vähän lisää.
Aamun tuiskeissa hilpaisimme Syntagmalle etsimään paikallista ostoskeskusta vain huomataksemme, että se on Stockmannin alakerta potenssiin kuusi hajujen määrässä. Tuoksuja käytetään hyvinkin löyhäkätisesti kauppojen ala-auloissa ja se on aika tuskallista näille, jotka eivät niin kovin noista parfyymeista välitä.. Mutta kaupat olivat aika jänniä. Kerroksen pinta-ala oli kohtalaisen pieni, mutta määrällisesti kerroksia oli aika monta 6-8. Söimme lounaan Hondos-keskuksen kattoikaffilassa (ainoa asia listalla, joka EI ollut kirjoitettu kreikan kirjaimilla oli club sandwich - varmaankin vaikea arvata, mitä me tohdimme tilata) ja vatsat täynnä oli loistava hetki lähteä käymään Akropoliksen vieressä olevalla kukkulalla. Ensin metrolla Evangelismos-asemalle ja sieltä reippaasti vastamäkeen kävelemään. Kolmannen askeleen jälkeen ajatus ei enää tuntunutkaan niin älykkäältä, ja puolen tunnin päästä hoksasimme kääntyneemme - jälleen kerran - yhdestä risteyksestä väärään suuntaan ja kävelleemme kyseisen kukkulan ohi.
Yhdessä tuumin päätimme, ettei sen kukkulan näkeminen ole niin tärkeää, että sen vuoksi kannattaisi uhrata parisuhde ja toisen ehjät hampaat ja lähdimme hotellille hetkeksi lepäilemään.
Yritimme jo toista kertaa päästä sinne satamaan metrolla, mutta edelleenkin homma ei oikein toiminut meidän kohdallamme, vaan metrolinja oli korjauksen alla tahi muussa remontissa ja matka pysähtyi väliasemalle. Toki satamaan olisi päässyt myös vaihtoehtoisilla kulkuvälineillä, mutta emme tohtineet lähteä seikkailemaan koska takaisinpääsystä ei ollut täyttä varmuutta ja se ikuinen valitus jalkojen parkumisesta jatkui..
Illalla ruokapaikka oli hieman hakusalla. Normaali-iltoina olemme olleet metsästämässä illallista seitsemän korvilla, nyt olimme liikenteessä puoli tuntia myöhemmin ja koko kylä vaikutti autiolta. Vain muutama muu turisti harhaili yhtä eksyneen oloisena pitkin Plakan katuja ja katukauppiaat keräsivät kamojaan, liekö syynä ollut maanantai vai joku muu, se jäi arvoitukseksi. Nälkäkuolema kolkutteli henkitorveen, ennen kuin pääsimme syömään (ainoina asiakkaina!) yhteen ravintolaan Plakassa. Ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana menusta löytyi kleftikoa, eli lampaan rosvopaistia, joten uskaltauduimme tilaamaan sitä. Ai että! Pöytään tuotiin folioon ja voipaperiin kääritty, ainakin kilon painoinen köntti läpimureaa lampaanlihaa, fetajuustoa ja perunaa. Mitäpä siihen reissussa rähjääntynyt turistipoloinen voi tehdä, kuin pirauttaa pari onnenkyyneltä ja alkaa leuka väpättäen syömään.
Illan ratoksi istuimme jälleen kerran terassilla, ihailimme Akropolista ja nautimme pari ämpärillistä ouzoa.
Tiistaina puolilta päivin hyppäsimme taksiin joka heitti meidät lentoasemalle, matka maksoi 36 euroa ja oli mielenkiintoinen.. Nopeus kohosi hetkittäin 160 paikkeille kun suhari kiisi pitkin moottoritietä seitsemänkympin rajoitusalueella, mutta näemmä hengissä selvittiin - kaikesta huolimatta.
Tuliaiset on hommattu, matkalaukkujen suomeen pääseminen on korkeamman kädessä, me etenemme 842km/h Skopjen yläpuolella, joten tämäkin retkue alkaa olla lusittu. Budapestin kentällä on kahden tunnin jonottaminen edessä, joten saattaa käydä niin että kävelemme ovesta ulos lentokenttärakennuksesta, kiskomme hartaudella savukkeet ja lähdemme etsimään sisäänkäyntiä uudestaan ja yrittämään jatkolennolle Helsinkiin.
Aamun tuiskeissa hilpaisimme Syntagmalle etsimään paikallista ostoskeskusta vain huomataksemme, että se on Stockmannin alakerta potenssiin kuusi hajujen määrässä. Tuoksuja käytetään hyvinkin löyhäkätisesti kauppojen ala-auloissa ja se on aika tuskallista näille, jotka eivät niin kovin noista parfyymeista välitä.. Mutta kaupat olivat aika jänniä. Kerroksen pinta-ala oli kohtalaisen pieni, mutta määrällisesti kerroksia oli aika monta 6-8. Söimme lounaan Hondos-keskuksen kattoikaffilassa (ainoa asia listalla, joka EI ollut kirjoitettu kreikan kirjaimilla oli club sandwich - varmaankin vaikea arvata, mitä me tohdimme tilata) ja vatsat täynnä oli loistava hetki lähteä käymään Akropoliksen vieressä olevalla kukkulalla. Ensin metrolla Evangelismos-asemalle ja sieltä reippaasti vastamäkeen kävelemään. Kolmannen askeleen jälkeen ajatus ei enää tuntunutkaan niin älykkäältä, ja puolen tunnin päästä hoksasimme kääntyneemme - jälleen kerran - yhdestä risteyksestä väärään suuntaan ja kävelleemme kyseisen kukkulan ohi.
Yhdessä tuumin päätimme, ettei sen kukkulan näkeminen ole niin tärkeää, että sen vuoksi kannattaisi uhrata parisuhde ja toisen ehjät hampaat ja lähdimme hotellille hetkeksi lepäilemään.
Yritimme jo toista kertaa päästä sinne satamaan metrolla, mutta edelleenkin homma ei oikein toiminut meidän kohdallamme, vaan metrolinja oli korjauksen alla tahi muussa remontissa ja matka pysähtyi väliasemalle. Toki satamaan olisi päässyt myös vaihtoehtoisilla kulkuvälineillä, mutta emme tohtineet lähteä seikkailemaan koska takaisinpääsystä ei ollut täyttä varmuutta ja se ikuinen valitus jalkojen parkumisesta jatkui..
Illalla ruokapaikka oli hieman hakusalla. Normaali-iltoina olemme olleet metsästämässä illallista seitsemän korvilla, nyt olimme liikenteessä puoli tuntia myöhemmin ja koko kylä vaikutti autiolta. Vain muutama muu turisti harhaili yhtä eksyneen oloisena pitkin Plakan katuja ja katukauppiaat keräsivät kamojaan, liekö syynä ollut maanantai vai joku muu, se jäi arvoitukseksi. Nälkäkuolema kolkutteli henkitorveen, ennen kuin pääsimme syömään (ainoina asiakkaina!) yhteen ravintolaan Plakassa. Ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana menusta löytyi kleftikoa, eli lampaan rosvopaistia, joten uskaltauduimme tilaamaan sitä. Ai että! Pöytään tuotiin folioon ja voipaperiin kääritty, ainakin kilon painoinen köntti läpimureaa lampaanlihaa, fetajuustoa ja perunaa. Mitäpä siihen reissussa rähjääntynyt turistipoloinen voi tehdä, kuin pirauttaa pari onnenkyyneltä ja alkaa leuka väpättäen syömään.
Illan ratoksi istuimme jälleen kerran terassilla, ihailimme Akropolista ja nautimme pari ämpärillistä ouzoa.
Tiistaina puolilta päivin hyppäsimme taksiin joka heitti meidät lentoasemalle, matka maksoi 36 euroa ja oli mielenkiintoinen.. Nopeus kohosi hetkittäin 160 paikkeille kun suhari kiisi pitkin moottoritietä seitsemänkympin rajoitusalueella, mutta näemmä hengissä selvittiin - kaikesta huolimatta.
Tuliaiset on hommattu, matkalaukkujen suomeen pääseminen on korkeamman kädessä, me etenemme 842km/h Skopjen yläpuolella, joten tämäkin retkue alkaa olla lusittu. Budapestin kentällä on kahden tunnin jonottaminen edessä, joten saattaa käydä niin että kävelemme ovesta ulos lentokenttärakennuksesta, kiskomme hartaudella savukkeet ja lähdemme etsimään sisäänkäyntiä uudestaan ja yrittämään jatkolennolle Helsinkiin.
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Jalkojen valitusvirsi
Aamulla lähdimme kukonlaulun aikaan Monastirakin kaupunginosaan katsomaan kuuluisia markkinoita. Väkeä oli kuin pipoa ja tavaraa laidasta laitaan. Kaikille ei ollut riittänyt tilaa kadunvarsilla, vaan kuparikannuja oli pakattu lava-autojen konepelleille ja popula kulki omaisuus käsissään kauppaamassa niitä vastaantulijoille. Seikkailimme hetken aikaa markkinoilla ennen kuin palasimme takaisin lähtöpisteeseen lisäämään vaatekertoja - tämä aamu oli hieman kylmempi kuin muut aamut täällä.
Villatakki niskassa oli huomattavasti helpompaa lähteä hakeutumaan kohti Lycavittoun kukkulaa. Ensin menimme kevyesti metrolla Evangelismos-asemalle ja sieltä reippaasti vastamäkeen Kolonakin kaupunginosan läpi kohti kukkulaa. Matka taittui todella hitaasti ja tuskaisesti meidän kummankin kärsiessä jo hieman jalkojen ylikäytöstä ja KOKO matka oli a) ylämäkeä ja b) portaita ylöspäin.. Kasvot sinertävinä ja kielet turvonneina pääsimme kuitenkin kaapeliauton lähtöpaikalle, maksoimme ilolla kuusi euroa kärsältä siitä hyvästä, ettei hetkeen tarvi nousta yhtäkään porrasta ja odotimme maisemien vaihtumista. Kukkulalle menevä kaapeliauto tai -juna kulkee kuitenkin koko matkan maan sisällä, joten maisemiksi oli tarjolla vain Metaxan mainoskylttejä.
Ylhäältä avautui hulppeat maisemat Ateenaan. Tämä on näemmä kohtuullisen iso kaupunki ja marraskuussakin broilerinnahkaisen turistin täytyisi muistaa laittaa kiltisti aurinkovoidetta. Ylhäällä nappasimme ylihinnoitellussa kahvilassa kupposen kuumaa (tosin kylminä) ja lasillisen tuoretta, juuri puristettua sitruunamehua joka sai silmät sirrittämään ja kasvot monelle rutulle (mutta että osasi olla hyvää!). Alas mennessä samaan looshiin tuli Australiassa asuva, suomea puhuva nuori nainen joka kertoi viettävänsä Kreikassa pari viikkoa, sen jälkeen menevänsä Egyptiin ja sen jälkeen tulevansa mummolaan Suomeen jouluksi. Hän kertoi meidän olevan jo kolmas suomalaisryhmä, johon hän oli Ateenassa törmännyt, eikä hän ollut nähnyt tahi kuullut yhtään australialaista olevan koko kaupungissa. Marraskuun puoliväli-loppu näyttää ainakin allekirjoittaneista olevan vallan mainio aika matkustaa tänne: juuri mihinkään nähtävyyksiin ei tarvi jonottaa, ja katukauppiailla on hiljainen aika, joten hinnoista voi hieman tinkiä, eikä missään ole liian kuuma.
Lycovittoun jälkeen seuraava seikkailukohde oli tarkoitus olla Pireassen satama. Heittäydyimme jälleen tutun ja turvallisen metron kyytiin, vaihdoimme kiltisti Omoniassa oikeaan linjaan ja metro pysähtyi kesken matkan. Ensin tuli kreikan kielinen kuulutus ja sen jälkeen kaikki matkustajat pogosivat pois junasta Tavrosin asemalla, joten oli järkevää myös meidät ulostautua ja vaihtaa takaisin keskustaan menevään kyytiin.
Koska emme päässeet satamaan asti, me jäimme Monastirakiin katselemaan, shoppailemaan tuliaisia ja nauttimaan mukavasta ja hieman liian myöhäisestä lounaasta. Parin kartalta putoamisen jälkeen löysimme hotellin vieressä olevalle Ateenan portille ja sen myötä omaan vessaan ja oman toppatakin lähelle.
Tämän päivän opetukset ovat ne, että metro on todella kätevä liikenneväline (vuorokauden voimassa oleva lippu maksaa kolme euroa, se leimataan ensimmäisellä kerralla ja sen jälkeen rällätään vuorokausi vailla päätä ja häntää. Ja lipun ostaminen kannattaa, me olemme päässeet täällä ja pariin otteeseen tarkastukseen ja silloin liputta matkustaminen maksaisi kuusikymmentä euroa) täällä heilahdellessa ja Lycavittoulle mennessä kannattaa ottaa taksi ennemmin kuin kävellä, ellei halua olla aivan naatti perille päästessä. Ruokailusta voisin mainita jo sen, että ainoa paikka joka ei ole saanut meiltä ylenpalttisia kehuja on tämä hotellin yläkerrassa oleva ravintola, vaikkakin sieltä on kerrassaan mahtavat näköalat kaikkiin keskeisiin nähtävyyksiin. Ihmiset puhuvat hyvää englantia verrattuna vaikka Italiaan. Kaikissa ravintoloissa on menu englanniksi ja päivän tarjouksista löytyy todellisia helmiä. Kadunnimet on myös suurimmaksi osaksi kirjoitettu kreikan kielisten nimien lisäksi "normaaleilla" kirjaimilla. Tänään on ollut sunnuntai ja sen on huomannut katukuvassa, normaalit kaupat ovat olleet kiinni, eikä esim. kauppakeskuksiin ole ollut mitään asiaa.
Huomenna meillä on viimeinen kokonainen päivä täällä, emmekä ole vielä keksineet sille mitään "must"-juttua. Varmaankin haalimme kasaan viimeiset tuliaiset ja käymme Monastirakin aukiolla olevassa kauppakeskuksessa katselemassa. Seuraavalla kerralla tänne tullessa otamme molemmat mukaan parit varapohkeet. Jalat joutuvat huomaamatta todella koville portaissa ja kapeilla, yleensä nousevilla kujilla, tämmöisillä tasamaantallaajilla. Enkä minä yhtään ihmettele sitä, että kreikkalaismummot kävelevät täällä vähän jokainen Ahtisaaren tapaan, jos he ovat joutuneet viimeiset kahdeksankymmentä vuotta tamppaamaan näitä katuja. Mutta ruoka on hyvää ja annokset ovat suuria!
Villatakki niskassa oli huomattavasti helpompaa lähteä hakeutumaan kohti Lycavittoun kukkulaa. Ensin menimme kevyesti metrolla Evangelismos-asemalle ja sieltä reippaasti vastamäkeen Kolonakin kaupunginosan läpi kohti kukkulaa. Matka taittui todella hitaasti ja tuskaisesti meidän kummankin kärsiessä jo hieman jalkojen ylikäytöstä ja KOKO matka oli a) ylämäkeä ja b) portaita ylöspäin.. Kasvot sinertävinä ja kielet turvonneina pääsimme kuitenkin kaapeliauton lähtöpaikalle, maksoimme ilolla kuusi euroa kärsältä siitä hyvästä, ettei hetkeen tarvi nousta yhtäkään porrasta ja odotimme maisemien vaihtumista. Kukkulalle menevä kaapeliauto tai -juna kulkee kuitenkin koko matkan maan sisällä, joten maisemiksi oli tarjolla vain Metaxan mainoskylttejä.
Ylhäältä avautui hulppeat maisemat Ateenaan. Tämä on näemmä kohtuullisen iso kaupunki ja marraskuussakin broilerinnahkaisen turistin täytyisi muistaa laittaa kiltisti aurinkovoidetta. Ylhäällä nappasimme ylihinnoitellussa kahvilassa kupposen kuumaa (tosin kylminä) ja lasillisen tuoretta, juuri puristettua sitruunamehua joka sai silmät sirrittämään ja kasvot monelle rutulle (mutta että osasi olla hyvää!). Alas mennessä samaan looshiin tuli Australiassa asuva, suomea puhuva nuori nainen joka kertoi viettävänsä Kreikassa pari viikkoa, sen jälkeen menevänsä Egyptiin ja sen jälkeen tulevansa mummolaan Suomeen jouluksi. Hän kertoi meidän olevan jo kolmas suomalaisryhmä, johon hän oli Ateenassa törmännyt, eikä hän ollut nähnyt tahi kuullut yhtään australialaista olevan koko kaupungissa. Marraskuun puoliväli-loppu näyttää ainakin allekirjoittaneista olevan vallan mainio aika matkustaa tänne: juuri mihinkään nähtävyyksiin ei tarvi jonottaa, ja katukauppiailla on hiljainen aika, joten hinnoista voi hieman tinkiä, eikä missään ole liian kuuma.
Lycovittoun jälkeen seuraava seikkailukohde oli tarkoitus olla Pireassen satama. Heittäydyimme jälleen tutun ja turvallisen metron kyytiin, vaihdoimme kiltisti Omoniassa oikeaan linjaan ja metro pysähtyi kesken matkan. Ensin tuli kreikan kielinen kuulutus ja sen jälkeen kaikki matkustajat pogosivat pois junasta Tavrosin asemalla, joten oli järkevää myös meidät ulostautua ja vaihtaa takaisin keskustaan menevään kyytiin.
Koska emme päässeet satamaan asti, me jäimme Monastirakiin katselemaan, shoppailemaan tuliaisia ja nauttimaan mukavasta ja hieman liian myöhäisestä lounaasta. Parin kartalta putoamisen jälkeen löysimme hotellin vieressä olevalle Ateenan portille ja sen myötä omaan vessaan ja oman toppatakin lähelle.
Tämän päivän opetukset ovat ne, että metro on todella kätevä liikenneväline (vuorokauden voimassa oleva lippu maksaa kolme euroa, se leimataan ensimmäisellä kerralla ja sen jälkeen rällätään vuorokausi vailla päätä ja häntää. Ja lipun ostaminen kannattaa, me olemme päässeet täällä ja pariin otteeseen tarkastukseen ja silloin liputta matkustaminen maksaisi kuusikymmentä euroa) täällä heilahdellessa ja Lycavittoulle mennessä kannattaa ottaa taksi ennemmin kuin kävellä, ellei halua olla aivan naatti perille päästessä. Ruokailusta voisin mainita jo sen, että ainoa paikka joka ei ole saanut meiltä ylenpalttisia kehuja on tämä hotellin yläkerrassa oleva ravintola, vaikkakin sieltä on kerrassaan mahtavat näköalat kaikkiin keskeisiin nähtävyyksiin. Ihmiset puhuvat hyvää englantia verrattuna vaikka Italiaan. Kaikissa ravintoloissa on menu englanniksi ja päivän tarjouksista löytyy todellisia helmiä. Kadunnimet on myös suurimmaksi osaksi kirjoitettu kreikan kielisten nimien lisäksi "normaaleilla" kirjaimilla. Tänään on ollut sunnuntai ja sen on huomannut katukuvassa, normaalit kaupat ovat olleet kiinni, eikä esim. kauppakeskuksiin ole ollut mitään asiaa.
Huomenna meillä on viimeinen kokonainen päivä täällä, emmekä ole vielä keksineet sille mitään "must"-juttua. Varmaankin haalimme kasaan viimeiset tuliaiset ja käymme Monastirakin aukiolla olevassa kauppakeskuksessa katselemassa. Seuraavalla kerralla tänne tullessa otamme molemmat mukaan parit varapohkeet. Jalat joutuvat huomaamatta todella koville portaissa ja kapeilla, yleensä nousevilla kujilla, tämmöisillä tasamaantallaajilla. Enkä minä yhtään ihmettele sitä, että kreikkalaismummot kävelevät täällä vähän jokainen Ahtisaaren tapaan, jos he ovat joutuneet viimeiset kahdeksankymmentä vuotta tamppaamaan näitä katuja. Mutta ruoka on hyvää ja annokset ovat suuria!
lauantai 21. marraskuuta 2009
Viiden tähden pyhimystä metsästämässä
Aamiaisen jälkeen lähdimme etsimään Kolonakin eliittishoppailu-kaupunginosaa, löysimme itsemme jälleen kerran Monastirakin aukiolta, eli täysin vastapäisestä suunnasta. Kylläpä ei muuten ihmetytä laisinkaan. Metrot onneksi harvemmin eksyvät reitiltä, joten sen kyydissä pääsimme jo hieman varmemmin Kolonakialle.
Tämän retken missio on Akropolis-kukkulan ohella ollut hommata rouvalle kultainen Kristoforos-pyhimys kaulaan. Pyhä Kristoforos/Kristofer on matkantekijöiden ja autoilijoiden suojelija, ja me todellakin tarvimme häntä molemmissa toiminnoissamme, vaikka ortodoksisuus ei muuten liipaisekaan läheltä sydäntä. Metro on osoittautunut kelpo kulkuvälineeksi eksymään taipuvaisille kulkijoille, ehkä jonakin päivänä ostamme Pyhän TomTomin kaulaan riippumaan.. Jossain nimeltään epäselväksi jääneessa kaupunginosassa kävimme Ateenan lihasydämessä. Kyseessä oli parinsadan metrin matka, jossa oli pelkkiä lihakauppiaita, ai että niitä tuoksuja joita päätä myöten halkaistu lammas lähettääkään ja lattia joka on eläinrasvoista liukas. Jotenkin tuntuu höpöltä, että kotona on asteentarkkaa se, miten lihaa säilytetään myymälässä ja kuinka tarkasti eläimen pystyy seuraamaan teurastamolle ja vaikka kasvattajalle asti kun kuitenkin miljoonat ihmiset ympäri maailman syövät ravintoloissa ja kotonaan tuota samaa lihaa. Mutta mikäpä minä poloinen olen kertomaan paikalliselle populaatiolle, että tuore liha pitää säilyttää alle kahdessa asteessa vakuumiin pakattuna.
Lounaan virkaa hoiti paikallisesta supermarketista ostettu leipä, juusto ja leikkeleet. Viereisestä paikasta nappasimme ylihinnoitellun punkkupullon ja nautimme ostokset hyvässä seurassa (kahdestaan) omalla terassilla. Siestan jälkeen oli jälleen aika hankkiutua hankaluuksiin, eli lähdettiin käveleskelemään vailla päätä ja häntää, onneksi kuitenkin onni potkaisi ja löysimme paljon Kreikka.net:issä kehuja keränneen Plakan kaupunginosan pikkukauppoineen ja tunnelmallisine ravintoiloineen. Jo oli muuten aikakin, olemme etsineet sitä naapurikaupunginosaa jo aika kauan, ja kuvitelleet sen olevan tuo viereinen sata metriä krääsäliikkeitä ja pari kälyistä tavernaa.
Plakasta ostimme vähän tuliaisia itsellemme, odottamaan sitä aikaa kun on kivitalo ja takkahuone (eli mahdottoman kauas tulevaisuuteen) ja hengailimme väkivaltaisen näköisten tummaveristen piraattilaukkukopioita kauppaavien miesten seassa. Tuo viimeksi mainittu ihmisryhmä on tuttua jo Italian retkueilta, ja yhtä nopeajalkaista porukkaa näyttävät täälläkin olevan poliisin ilmestyttyä katukuvaan.
Illan kruunasi Plakassa nautittu illallinen. Taverna Vizantinon sisäänheittäjä oli sen verran sympaattinen ja tehokas, ettei hänelle mitään voinut. Ja hyvä niin, koska ruoka oli loistavaa, palvelu oli vielä loistavampaa ja ruokailun ohessa saimme seurata ihmisten poimimista ravintolan asiakkaiksi koko rahan edestä! Eli viihdettäkin riitti. Liharuoat olivat niin hyvin tehtyjä, että hampaatonkin olisi voinut niitä popsia, harvoin - jos koskaan - olen saanut noin mureaa lammasta ja Pas kertoi tsatsikin olevan ehdottomasti koko matkan parasta. Annos oli sen verran suuri, että Kat säästeliäänä rouvana nappasi lopun lampaan muovipussiin ja kierrätti lihan eteenpäin matkan varrelta löytyneeseen koiranruokakuppiin. Toivottavasti näille sessuille kelpaa lammas sitruunakastikkeessa. Olimme liikkeellä meidän aikataulun mukaan aika myöhässä illalliselle, eli vasta kahdeksan aikaan. Se aika näytti olevan loistava, koska meidän jälkeen ravintolaan lykkäsi koko ajan uutta populaa niin paljon, että parikymmentä minuuttia myöhemmin vapaita paikkoja ei enää juurikaan ollut.
Nyt kun tähän alueeseen on päässyt hieman kiiinni, olemme tajunneet sen, kuinka mahtavalla paikalla tämä hotelli on. Turistiajan ulkopuolella tämänkään alueen hinnat eivät päätä huimaa, vaikka väkeä näyttää kuitenkin riittävän myös marraskuun puoliväliin ihan kiitettävästi, eli aivan kahden ei tarvi aikaa viettää ja nähtävyyksiä kuvata.
Yötä vasten on mainio hengailla terassilla, katsella Akropoliskukkulaa iltavalaistuksessa ja nauttia viiden tähden Metaxaa, mitä muuta sitä poloinen reissulasse lomaltaan kaipaa? Uudet pohkeet on sitten joulupukin toivelistalla, nämä vanhat vinkuu kävellessä..
Tämän retken missio on Akropolis-kukkulan ohella ollut hommata rouvalle kultainen Kristoforos-pyhimys kaulaan. Pyhä Kristoforos/Kristofer on matkantekijöiden ja autoilijoiden suojelija, ja me todellakin tarvimme häntä molemmissa toiminnoissamme, vaikka ortodoksisuus ei muuten liipaisekaan läheltä sydäntä. Metro on osoittautunut kelpo kulkuvälineeksi eksymään taipuvaisille kulkijoille, ehkä jonakin päivänä ostamme Pyhän TomTomin kaulaan riippumaan.. Jossain nimeltään epäselväksi jääneessa kaupunginosassa kävimme Ateenan lihasydämessä. Kyseessä oli parinsadan metrin matka, jossa oli pelkkiä lihakauppiaita, ai että niitä tuoksuja joita päätä myöten halkaistu lammas lähettääkään ja lattia joka on eläinrasvoista liukas. Jotenkin tuntuu höpöltä, että kotona on asteentarkkaa se, miten lihaa säilytetään myymälässä ja kuinka tarkasti eläimen pystyy seuraamaan teurastamolle ja vaikka kasvattajalle asti kun kuitenkin miljoonat ihmiset ympäri maailman syövät ravintoloissa ja kotonaan tuota samaa lihaa. Mutta mikäpä minä poloinen olen kertomaan paikalliselle populaatiolle, että tuore liha pitää säilyttää alle kahdessa asteessa vakuumiin pakattuna.
Lounaan virkaa hoiti paikallisesta supermarketista ostettu leipä, juusto ja leikkeleet. Viereisestä paikasta nappasimme ylihinnoitellun punkkupullon ja nautimme ostokset hyvässä seurassa (kahdestaan) omalla terassilla. Siestan jälkeen oli jälleen aika hankkiutua hankaluuksiin, eli lähdettiin käveleskelemään vailla päätä ja häntää, onneksi kuitenkin onni potkaisi ja löysimme paljon Kreikka.net:issä kehuja keränneen Plakan kaupunginosan pikkukauppoineen ja tunnelmallisine ravintoiloineen. Jo oli muuten aikakin, olemme etsineet sitä naapurikaupunginosaa jo aika kauan, ja kuvitelleet sen olevan tuo viereinen sata metriä krääsäliikkeitä ja pari kälyistä tavernaa.
Plakasta ostimme vähän tuliaisia itsellemme, odottamaan sitä aikaa kun on kivitalo ja takkahuone (eli mahdottoman kauas tulevaisuuteen) ja hengailimme väkivaltaisen näköisten tummaveristen piraattilaukkukopioita kauppaavien miesten seassa. Tuo viimeksi mainittu ihmisryhmä on tuttua jo Italian retkueilta, ja yhtä nopeajalkaista porukkaa näyttävät täälläkin olevan poliisin ilmestyttyä katukuvaan.
Illan kruunasi Plakassa nautittu illallinen. Taverna Vizantinon sisäänheittäjä oli sen verran sympaattinen ja tehokas, ettei hänelle mitään voinut. Ja hyvä niin, koska ruoka oli loistavaa, palvelu oli vielä loistavampaa ja ruokailun ohessa saimme seurata ihmisten poimimista ravintolan asiakkaiksi koko rahan edestä! Eli viihdettäkin riitti. Liharuoat olivat niin hyvin tehtyjä, että hampaatonkin olisi voinut niitä popsia, harvoin - jos koskaan - olen saanut noin mureaa lammasta ja Pas kertoi tsatsikin olevan ehdottomasti koko matkan parasta. Annos oli sen verran suuri, että Kat säästeliäänä rouvana nappasi lopun lampaan muovipussiin ja kierrätti lihan eteenpäin matkan varrelta löytyneeseen koiranruokakuppiin. Toivottavasti näille sessuille kelpaa lammas sitruunakastikkeessa. Olimme liikkeellä meidän aikataulun mukaan aika myöhässä illalliselle, eli vasta kahdeksan aikaan. Se aika näytti olevan loistava, koska meidän jälkeen ravintolaan lykkäsi koko ajan uutta populaa niin paljon, että parikymmentä minuuttia myöhemmin vapaita paikkoja ei enää juurikaan ollut.
Nyt kun tähän alueeseen on päässyt hieman kiiinni, olemme tajunneet sen, kuinka mahtavalla paikalla tämä hotelli on. Turistiajan ulkopuolella tämänkään alueen hinnat eivät päätä huimaa, vaikka väkeä näyttää kuitenkin riittävän myös marraskuun puoliväliin ihan kiitettävästi, eli aivan kahden ei tarvi aikaa viettää ja nähtävyyksiä kuvata.
Yötä vasten on mainio hengailla terassilla, katsella Akropoliskukkulaa iltavalaistuksessa ja nauttia viiden tähden Metaxaa, mitä muuta sitä poloinen reissulasse lomaltaan kaipaa? Uudet pohkeet on sitten joulupukin toivelistalla, nämä vanhat vinkuu kävellessä..
perjantai 20. marraskuuta 2009
Patsastelua
Aamu alkoi reippaasti syömällä miehekäs aamupala hotellin ravintolassa. Kunnon ämppäämisen jälkeen oli luonnollista lähteä tuhoamaan juuri ahdettua 4000 kaloria Akropolikselle.
Akropolis oli hieno, kuuma ja vanha. Tähän aikaan vuodesta on hyvin vähän turisteja liikkeellä, joten nähtävyyksien katseleminen on verrattain helppoa, eikä jonoja näytä kertyvän lainkaan. Voinpa kuvitella tuon paikan tuskaisuuden lämpömittarin paukutellessa neljääkymmentä ja turistien määrän kaksisataakertaisena. Joku kumma tuoksu Akropoliksella kuitenkin oli, kukaan muu ei vain näyttänyt huomaavan sitä silkan sonnan hajua.. Olin jossain vaiheessa kiipeilyurakkaa tillustellut koiranpaskaan ja veitikka hengaili mun kengässä. =) Koiria täällä kikkailee aika paljonkin, nämä veikkoset eivät ole kuitenkaan mitenkään erityisen huonovointisen näköisiä tahi muutenkaan saastaisen oloisia elukoita, vaan niillä on lihaa luiden päällä ja pannat kaulassa. Joku enemmän asiasta tietävä saa jonakin päivänä valaista minua siitä, ovatko ne kulkureita vai jonkun omia koiruuksia.
Raunioiden jälkeen pistäydyimme museoon. Pastorin tuuria oli taas se, että oli hänen vuoro tarjota seuraava paikka ja museon pääsymaksu oli tajunnan räjäyttävä 1 euro nupilta. Museossa oli kolmessa kerroksessa Akropolikselta haalittuja patsaita, osa restauroitu ja osa ei, ja ihan mukavat vessat. Rakennuksen lattioiden alla oli kaivauksia, joihin näki lasilattian ansiosta. Toim. huom. tänne ei kannata mennä hame päällä, jos ei välttämättä halua esitellä kalsareitaan muille kävijöille.
Lounaaksi nappasimme kreikkalaisen salaatin katukahvilassa hotellin lähellä, sitten kävimme pikapikaa huoneessa keventämässä vaatetusta - marraskuun puoliväliin tämmönen parinkymmenen asteen lämpö on ihan sopiva ulkoilulämpö - ja hyppäsimme turistibussin kyytiin. Onnikan kyydistä näkyi vaikka ja kuinka paljon sellaisia paikkoja, joihin täytyy vielä palata katselemaan ajan kanssa. Mutta nyt kun tuo kukkula on käyty läpi, meillä ei ole enää mitään "pakollista" tälle matkalle aikataulutettuna.
Siestan jälkeen (lue: pari tuntia unta kuulaan) siivoojan herätettyä meidät "solly solly I´m vely solly, wlong loom" lähdimme etsimään illallispaikkaa. Tarkoituksena oli vain hiippailla tähän lähistölle vaanimaan jotain sopivaa ruokapaikkaa ruokapaikkaa, mutta löysimme vihdoin takaisin kartalle Monastirakin aukiolla tunteroinen myöhemmin. Souvlakit vatsassa oli hyvä heittäytyä metroon ja haalautua takaisin kämpille odottelemaan huomista aamupalaa.
Tämän päivän aikana meidän matkatavarat muuttivat kerrosta ylemmäksi executive-huoneeseen. Edellisestä kämpästä tämä eroaa niinkin rajusti, että parveke on isompi ja huoneessa on hobittien kylpytakit.
Akropolis oli hieno, kuuma ja vanha. Tähän aikaan vuodesta on hyvin vähän turisteja liikkeellä, joten nähtävyyksien katseleminen on verrattain helppoa, eikä jonoja näytä kertyvän lainkaan. Voinpa kuvitella tuon paikan tuskaisuuden lämpömittarin paukutellessa neljääkymmentä ja turistien määrän kaksisataakertaisena. Joku kumma tuoksu Akropoliksella kuitenkin oli, kukaan muu ei vain näyttänyt huomaavan sitä silkan sonnan hajua.. Olin jossain vaiheessa kiipeilyurakkaa tillustellut koiranpaskaan ja veitikka hengaili mun kengässä. =) Koiria täällä kikkailee aika paljonkin, nämä veikkoset eivät ole kuitenkaan mitenkään erityisen huonovointisen näköisiä tahi muutenkaan saastaisen oloisia elukoita, vaan niillä on lihaa luiden päällä ja pannat kaulassa. Joku enemmän asiasta tietävä saa jonakin päivänä valaista minua siitä, ovatko ne kulkureita vai jonkun omia koiruuksia.
Raunioiden jälkeen pistäydyimme museoon. Pastorin tuuria oli taas se, että oli hänen vuoro tarjota seuraava paikka ja museon pääsymaksu oli tajunnan räjäyttävä 1 euro nupilta. Museossa oli kolmessa kerroksessa Akropolikselta haalittuja patsaita, osa restauroitu ja osa ei, ja ihan mukavat vessat. Rakennuksen lattioiden alla oli kaivauksia, joihin näki lasilattian ansiosta. Toim. huom. tänne ei kannata mennä hame päällä, jos ei välttämättä halua esitellä kalsareitaan muille kävijöille.
Lounaaksi nappasimme kreikkalaisen salaatin katukahvilassa hotellin lähellä, sitten kävimme pikapikaa huoneessa keventämässä vaatetusta - marraskuun puoliväliin tämmönen parinkymmenen asteen lämpö on ihan sopiva ulkoilulämpö - ja hyppäsimme turistibussin kyytiin. Onnikan kyydistä näkyi vaikka ja kuinka paljon sellaisia paikkoja, joihin täytyy vielä palata katselemaan ajan kanssa. Mutta nyt kun tuo kukkula on käyty läpi, meillä ei ole enää mitään "pakollista" tälle matkalle aikataulutettuna.
Siestan jälkeen (lue: pari tuntia unta kuulaan) siivoojan herätettyä meidät "solly solly I´m vely solly, wlong loom" lähdimme etsimään illallispaikkaa. Tarkoituksena oli vain hiippailla tähän lähistölle vaanimaan jotain sopivaa ruokapaikkaa ruokapaikkaa, mutta löysimme vihdoin takaisin kartalle Monastirakin aukiolla tunteroinen myöhemmin. Souvlakit vatsassa oli hyvä heittäytyä metroon ja haalautua takaisin kämpille odottelemaan huomista aamupalaa.
Tämän päivän aikana meidän matkatavarat muuttivat kerrosta ylemmäksi executive-huoneeseen. Edellisestä kämpästä tämä eroaa niinkin rajusti, että parveke on isompi ja huoneessa on hobittien kylpytakit.
torstai 19. marraskuuta 2009
Nytkähtelyjä
19.11.
Kolme tuntia etuajassa lentokentällä. Edellisten reissujen jonotus-ahdistus-ketutus-ja-angsti ovat opettaneet sen, että Helsingin lentokenttä ei terminaaliuudistuksen jälkeen toimi a) jouhevasti tahi b) nopeasti. Lakon aikaansaamat peruutukset tekivät kuitenkin sen, että pääsimme check in- ja turvatarkastusjuttuihin melkein ilman jonottamista. Mutta olipahan aikaa nauttia aamupalaa the oak barrelissa ja fiilistellä vielä hieman eilistä konserttia. Jenkeistä ostetut stetsonit ovat edelleenkin tiukasti makuuhuoneen kirjahyllyn päällä ja siellä ne tulevat pysymäänkin, lupaan siis julkisesti olla esiintymättä julkisesti cowboy-hattu päässä vastaisuudessakin. Mutta country on hyvää musiikkia ja helppoa kuunnella, sellaista amerikan iskelmää. =) Tämä napa tunnustaa itsensä virallisesti keski-ikääntyneeksi musiikkimakunsa suhteen.
Nyt istumme koneesssa 64 asteen pakkasessa ja 40 minuutin päässä Budapestista. Maisemia tällä lennolla emme ole päässeet ihailemaan, koska minä olen käytävä- ja Pas istuu keskipaikalla. Budapestissa on kahden tunnin odottelu ennen seuraavan lennon lähtemistä, joten siinähän on aikaa vetää nikotiinipurukumia henkeen ja ahdistua tupakointirajoituksista maailman kentillä (sama narina jatkuu blogista toiseen).
Kone rymähti kenttään oikein päin ja suolsi sisältään kuumissaan olevat matkapalleroiset. Täällä kentällä ei muuten ole sitä kaivattua savukoppia, joten normisettiä pukkaa. Ateenassa on sitten niin hillittömän nikotiinintuskat että matkalaukut lentelee ja ihmistä lakoaa edestä kuin heinää.
Kiersimme terminaalin kummatkin kaupat ja nyt on enää reilu tunti istuttava paikoillaan ja tuijotettava apaattisesti eteensä nyrkkiä puristellen. Matkanteon ydin taitaa olla odottaminen. Odotetaan lomaa, odotetaan viimeistä työpäivää, odotetaan kiltisti kentällä että päästään koneeseen, jossa odotetaan perille pääsemistä, odotetaan määränpäässä matkalaukkuja, opasta ja bussia (tai pikaista ryöstetyksi tulemista, kuten me) ja sen jälkeen odotetaan kotiin lähtemistä, lentokentällä odottamista, ja odotetaan erityisen paljon sitä, että pääsee omaan kotiin nukkumaan.
-
Budapestin kenttä osoittautui todella tylsäksi ja tietenkään tupakointi ei ollut sallittua kuin pihalla ja tietenkin se pinnaa hiukan kiristeli. Mutta Malevin koneessa odotteli ylläri, paikkamme olikin melkein businessclass... Penkkeinä siis oli 2 leveää nahkatuolia jalkatiloineen, koska bisnes alueen rajaa oli siirretty muutamalla penkki rivillä eteenpäin, harmiksi palvelu ei ollut kummiskaan businestä.. Tai siis mutta kuitenkin, siinä mahtui oikomaan jalkojaan ja käsiään ja tuo vieressä matkustava tulikiven-reissumallitakka sai hiota ihan rauhassa omassa nahkapenkissään.
Ateenaan päästiin, metroon löydettiin ja - kuten niin monta kertaa aiemminkin - eksyksiinkin ehdittiin. Nousimme pois metrosta Akropolilla, eikä hotellia meinannut kirveelläkään löytyä, vaan samoilimme pitkin kujia tajuamatta vi***kaan paikallisista kadun nimistä (ne ei vain uppoa mieleen eikä kieleen, kirjaimet on outoja ja kummallisia) no hotelli löytyi pikkaisen alkuasukkaalta suuntimaa kysymällä. Ihmiset, ainakin näin alkutuntumalla, vaikuttavat erittäin ystävällisiltä ja sääkin hellii meitä, täällä on viitisen astetta normaalia lämpöisempää. Taisi tulla otettua toppatakki aivan turhaan mukaan.
Kun kerrankin juntit harjoittelee top-class -elämistä ja huoneeksi oli varattu hieno executive huone, niin alakerran piccolohippi johdatteli meidät johonkin koirankopin kokoiseen kämppään. Huoneessa odotti kirje hotellin johtajalta, joka pahoitteli ylibuukkausta ja että saisimme käydä ravintolassa syömässä ilmaiseksi ja tilaamamme huoneen saisimme heti huomenna.
Illallinen kattoterassin ravintolassa osoittautuikin yllättävänkin mukavaksi ja ruokaiseksi paikaksi (maksoimme vain pullon viiniä ja reilummat tipit). Hotellin sijainti on loistava! Toisella puolella vilkuttaa Akropolis-kukkula ja toisella majailee Zeuksen temppeli, molemmat ovat kyllä vallan vaikuttavan näköisiä rakennelmia.
Huomiselle ohjelmassa on könyämistä Akropolikselle ja yleistä tutustumista kaupunkiin. Mentiin vähän höpöön lentokentällä ja ostettiin kolmen päivän sikakallis-ylihinnoiteltu-ryöstötyyris turistilippu kaikkiin mahdollisiin paikallisliikennevälineisiin, vaikka tulemme todennäköisesti käyttämään ainoastaan metroa tämän loman aikana. Mutta minkäs teet, kun sanojen "suburban transfer" ja "metro" lausumisasu on niin kovin samanlainen..
Edelleenkin hakkaan päätä seinään aina tilaisuuden tullessa, kun en onneton ottanut englannin opiskelua tosissani kouluaikoina. Taas tilattiin ravintolassa vähän sitä sun tätä ja vasta jälkeenpäin tsekattiin sanakirjasta että mitähän tuota tuli suuhun ängettyä.
Kolme tuntia etuajassa lentokentällä. Edellisten reissujen jonotus-ahdistus-ketutus-ja-angsti ovat opettaneet sen, että Helsingin lentokenttä ei terminaaliuudistuksen jälkeen toimi a) jouhevasti tahi b) nopeasti. Lakon aikaansaamat peruutukset tekivät kuitenkin sen, että pääsimme check in- ja turvatarkastusjuttuihin melkein ilman jonottamista. Mutta olipahan aikaa nauttia aamupalaa the oak barrelissa ja fiilistellä vielä hieman eilistä konserttia. Jenkeistä ostetut stetsonit ovat edelleenkin tiukasti makuuhuoneen kirjahyllyn päällä ja siellä ne tulevat pysymäänkin, lupaan siis julkisesti olla esiintymättä julkisesti cowboy-hattu päässä vastaisuudessakin. Mutta country on hyvää musiikkia ja helppoa kuunnella, sellaista amerikan iskelmää. =) Tämä napa tunnustaa itsensä virallisesti keski-ikääntyneeksi musiikkimakunsa suhteen.
Nyt istumme koneesssa 64 asteen pakkasessa ja 40 minuutin päässä Budapestista. Maisemia tällä lennolla emme ole päässeet ihailemaan, koska minä olen käytävä- ja Pas istuu keskipaikalla. Budapestissa on kahden tunnin odottelu ennen seuraavan lennon lähtemistä, joten siinähän on aikaa vetää nikotiinipurukumia henkeen ja ahdistua tupakointirajoituksista maailman kentillä (sama narina jatkuu blogista toiseen).
Kone rymähti kenttään oikein päin ja suolsi sisältään kuumissaan olevat matkapalleroiset. Täällä kentällä ei muuten ole sitä kaivattua savukoppia, joten normisettiä pukkaa. Ateenassa on sitten niin hillittömän nikotiinintuskat että matkalaukut lentelee ja ihmistä lakoaa edestä kuin heinää.
Kiersimme terminaalin kummatkin kaupat ja nyt on enää reilu tunti istuttava paikoillaan ja tuijotettava apaattisesti eteensä nyrkkiä puristellen. Matkanteon ydin taitaa olla odottaminen. Odotetaan lomaa, odotetaan viimeistä työpäivää, odotetaan kiltisti kentällä että päästään koneeseen, jossa odotetaan perille pääsemistä, odotetaan määränpäässä matkalaukkuja, opasta ja bussia (tai pikaista ryöstetyksi tulemista, kuten me) ja sen jälkeen odotetaan kotiin lähtemistä, lentokentällä odottamista, ja odotetaan erityisen paljon sitä, että pääsee omaan kotiin nukkumaan.
-
Budapestin kenttä osoittautui todella tylsäksi ja tietenkään tupakointi ei ollut sallittua kuin pihalla ja tietenkin se pinnaa hiukan kiristeli. Mutta Malevin koneessa odotteli ylläri, paikkamme olikin melkein businessclass... Penkkeinä siis oli 2 leveää nahkatuolia jalkatiloineen, koska bisnes alueen rajaa oli siirretty muutamalla penkki rivillä eteenpäin, harmiksi palvelu ei ollut kummiskaan businestä.. Tai siis mutta kuitenkin, siinä mahtui oikomaan jalkojaan ja käsiään ja tuo vieressä matkustava tulikiven-reissumallitakka sai hiota ihan rauhassa omassa nahkapenkissään.
Ateenaan päästiin, metroon löydettiin ja - kuten niin monta kertaa aiemminkin - eksyksiinkin ehdittiin. Nousimme pois metrosta Akropolilla, eikä hotellia meinannut kirveelläkään löytyä, vaan samoilimme pitkin kujia tajuamatta vi***kaan paikallisista kadun nimistä (ne ei vain uppoa mieleen eikä kieleen, kirjaimet on outoja ja kummallisia) no hotelli löytyi pikkaisen alkuasukkaalta suuntimaa kysymällä. Ihmiset, ainakin näin alkutuntumalla, vaikuttavat erittäin ystävällisiltä ja sääkin hellii meitä, täällä on viitisen astetta normaalia lämpöisempää. Taisi tulla otettua toppatakki aivan turhaan mukaan.
Kun kerrankin juntit harjoittelee top-class -elämistä ja huoneeksi oli varattu hieno executive huone, niin alakerran piccolohippi johdatteli meidät johonkin koirankopin kokoiseen kämppään. Huoneessa odotti kirje hotellin johtajalta, joka pahoitteli ylibuukkausta ja että saisimme käydä ravintolassa syömässä ilmaiseksi ja tilaamamme huoneen saisimme heti huomenna.
Illallinen kattoterassin ravintolassa osoittautuikin yllättävänkin mukavaksi ja ruokaiseksi paikaksi (maksoimme vain pullon viiniä ja reilummat tipit). Hotellin sijainti on loistava! Toisella puolella vilkuttaa Akropolis-kukkula ja toisella majailee Zeuksen temppeli, molemmat ovat kyllä vallan vaikuttavan näköisiä rakennelmia.
Huomiselle ohjelmassa on könyämistä Akropolikselle ja yleistä tutustumista kaupunkiin. Mentiin vähän höpöön lentokentällä ja ostettiin kolmen päivän sikakallis-ylihinnoiteltu-ryöstötyyris turistilippu kaikkiin mahdollisiin paikallisliikennevälineisiin, vaikka tulemme todennäköisesti käyttämään ainoastaan metroa tämän loman aikana. Mutta minkäs teet, kun sanojen "suburban transfer" ja "metro" lausumisasu on niin kovin samanlainen..
Edelleenkin hakkaan päätä seinään aina tilaisuuden tullessa, kun en onneton ottanut englannin opiskelua tosissani kouluaikoina. Taas tilattiin ravintolassa vähän sitä sun tätä ja vasta jälkeenpäin tsekattiin sanakirjasta että mitähän tuota tuli suuhun ängettyä.
Puolustuksen puheenvuoro 18.11.
Paras ja ainoa syy matkustaa Ateenaan on se, ettei kumpikaan meistä ole koskaan käynyt siellä. Tämän huutavan vääryyden korjaamiseksi varasimme lennot ja hotellin Ateenasta ja läksimme tutustumaan kylään. Finnairin lentäjälakko aiheutti hieman jännitystä matkan suhteen, mutta onneksi lakko ehti loppua päivää ennen meidän ensimmäistä lentoa, ja onneksi tämä lento päätettiin toteuttaa.
Emme ole tehneet tälle reissulle oikeastaan minkäänlaisia suunnitelmia nähtävyyksien tahi muidenkaan aktiviteettien suhteen. Juuri eilen juttelimme siitä, ettei kummallakaan ole tiedossa edes sitä, miten me taiomme itsemme järkevästi ja ilman ryöstämistä/taskuvarkaita itsemme lentokentältä hotellille. Tietysti aina on mahdollisuus tunkea euronippua jonkun taksisuharin kasvojen eteen ja mennä turistihinnoitetulla megalomaanisen kalliilla yksityisautolla hotellille. Onneksi nyt lentokentällä ymmärrettiin tarkistaa se, missä päin Ateenaa meidän hotelli on.. Jälleen kerran extreme pukkaa väkisinkin läpi.
18.11. Ensimmäinen päivä reissussa.
Kellon kilautettua kahdeksan aamutuimaan pakkasimme pienen koiran ja matkalaukut autoon ja lähdimme huristelemaan kohti etelää. Pikkurekku-poloinen pudotettiin jo alkumatkasta mummon hellään - ja takuulla ravitsevaan - hoitoon ja itse jatkoimme 600 km pidemmälle. Koko matkan ajan vihmoi lunta, räntää ja lopuksi kehäteiden sisäpuolella myös silkkaa vettä, blaah.
Neljän aikaan leiriinnyimme lentokentän vieressä olevaan Cumulukseen. Tämä oli kuulemma kaikista halvin huone, mitä ikunakuunanakuna on ollut tarjolla arkipäivisin, ja syynkin näkee. Hotellissa tehdään remonttia, eli yli puolet parkkipaikoista on työmaan alla ja huone on suoraan 70-luvulta kaksiosaisine hanoineen ja psykedeelisine väreineen. Mutta on tässä hotellissa paljon hyvääkin, hisseissä on vallan mainiot kuvat seinillä ja edelliskerralla (5v sitten) me saimme kaivattua pekonia aamupalalla kun hoksasimme pyytää. Ja nukkumatti tulee varmasti käymään tässäkin osoitteessa, jahka maltan hetken sitä odottaa.
Kävimme vielä illan ratoksi kulttuuritalolla fanittamassa universumin hienointa country-laulajaa. Toby Keith veti läpi upean konsertin ja stetsonit ja hapsuliivit heiluen ihmiset nauttivat hyvästä musiikista. Ennen keikkaa oli myös nautintoa ilmassa, söimme hyvin illallisen erittäin mukavassa paikassa kulttuuritalon naapurissa. Porvoonkatu 19:ssa olevassa ihanassa ja somassa Weeruska-ravintolassa. Hyvä ruoka, parempi mieli. Oli ilo seurata tarjoilijana toimineen, hieman vanhemman herrasmiehen toimintaa, hänellä näytti homma luistavan vallan mainiosti.
Meidän pitäisi laskeutua Ateenaan vähän puolen päivän jälkeen ja keksiä keino päästä lentoasemalta hotellille.
Emme ole tehneet tälle reissulle oikeastaan minkäänlaisia suunnitelmia nähtävyyksien tahi muidenkaan aktiviteettien suhteen. Juuri eilen juttelimme siitä, ettei kummallakaan ole tiedossa edes sitä, miten me taiomme itsemme järkevästi ja ilman ryöstämistä/taskuvarkaita itsemme lentokentältä hotellille. Tietysti aina on mahdollisuus tunkea euronippua jonkun taksisuharin kasvojen eteen ja mennä turistihinnoitetulla megalomaanisen kalliilla yksityisautolla hotellille. Onneksi nyt lentokentällä ymmärrettiin tarkistaa se, missä päin Ateenaa meidän hotelli on.. Jälleen kerran extreme pukkaa väkisinkin läpi.
18.11. Ensimmäinen päivä reissussa.
Kellon kilautettua kahdeksan aamutuimaan pakkasimme pienen koiran ja matkalaukut autoon ja lähdimme huristelemaan kohti etelää. Pikkurekku-poloinen pudotettiin jo alkumatkasta mummon hellään - ja takuulla ravitsevaan - hoitoon ja itse jatkoimme 600 km pidemmälle. Koko matkan ajan vihmoi lunta, räntää ja lopuksi kehäteiden sisäpuolella myös silkkaa vettä, blaah.
Neljän aikaan leiriinnyimme lentokentän vieressä olevaan Cumulukseen. Tämä oli kuulemma kaikista halvin huone, mitä ikunakuunanakuna on ollut tarjolla arkipäivisin, ja syynkin näkee. Hotellissa tehdään remonttia, eli yli puolet parkkipaikoista on työmaan alla ja huone on suoraan 70-luvulta kaksiosaisine hanoineen ja psykedeelisine väreineen. Mutta on tässä hotellissa paljon hyvääkin, hisseissä on vallan mainiot kuvat seinillä ja edelliskerralla (5v sitten) me saimme kaivattua pekonia aamupalalla kun hoksasimme pyytää. Ja nukkumatti tulee varmasti käymään tässäkin osoitteessa, jahka maltan hetken sitä odottaa.
Kävimme vielä illan ratoksi kulttuuritalolla fanittamassa universumin hienointa country-laulajaa. Toby Keith veti läpi upean konsertin ja stetsonit ja hapsuliivit heiluen ihmiset nauttivat hyvästä musiikista. Ennen keikkaa oli myös nautintoa ilmassa, söimme hyvin illallisen erittäin mukavassa paikassa kulttuuritalon naapurissa. Porvoonkatu 19:ssa olevassa ihanassa ja somassa Weeruska-ravintolassa. Hyvä ruoka, parempi mieli. Oli ilo seurata tarjoilijana toimineen, hieman vanhemman herrasmiehen toimintaa, hänellä näytti homma luistavan vallan mainiosti.
Meidän pitäisi laskeutua Ateenaan vähän puolen päivän jälkeen ja keksiä keino päästä lentoasemalta hotellille.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
